Teksti ja kuvat: Sini Rantanen
Tekla Jäntti ei aina tiedä, mitä sosiaalisissa tilanteissa pitäisi sanoa tai tehdä. Sen sijaan papukaijojen Sammyn ja Andyn sekä labradorinnoutajan Latten kanssa on helppoa olla selkeä ja johdonmukainen.
Tekla Jäntti kertoo vahvuudekseen periksiantamattomuuden. Kun hän päättää jotain, hän myös tekee sen; kuten silloin kun hänen piti vakuuttaa vanhempansa ostamaan nuorena kuolleen undulaatin tilalle isomman papukaijalinnun. Äidin argumentit papukaijojen äänekkyydestä ja pitkästä iästä eivät hetkauttaneet 13-vuotiasta Teklaa. Alle kymmenessä minuutissa hän oli löytänyt kongonkaijan, papukaijan, joka ei olisi liian äänekäs ja eläisikin vain 50-vuotiaaksi asti.
”Sain äidin ylipuhuttua aika nopeasti, mutta isän kanssa meni vähän pidempään”, nyt 18-vuotias Tekla muistelee.
Viisi vuotta sitten hankittu kongonkaija Sammy osaa jopa kaksikymmentä eri sanaa ruotsiksi ja muutaman sanan suomeksi. Hej Sammy, se saattaisi raakkua häkistään, jos se ei olisi hoidossa Teklan äidin luona.
Puolitoista viikkoa sitten kasvattajalta Saksasta haettu neljän kuukauden ikäinen harmaapapukaija Andy ei vielä ole oppinut puhumaan. Ensimmäinen vuosi on papukaijalle kriittinen, jos se ei siihen mennessä osaa puhua, se tuskin oppii sitä koskaan.
Andyn siipisulkien välistä kuuluu humahdus sen lentäessä huoneen poikki ja laskeutuessa Teklan kädelle. Andyn harmaissa selkämyksen höyhenissä on punaisen vivahteita, jos ne säilyvät Andyn kasvaessa, se on väritykseltään poikkeuksellinen harmaapapukaija.
Tekla on aina ollut kiinnostunut papukaijoista, vaikka hän arveleekin, että lapsena hänen kiinnostuksensa on ollut samanlaista kuin kenellä tahansa eläimistä ensimmäistä kertaa kiinnostuvalla lapsella. Harva kuitenkaan viettää satoja tunteja lukien kirjoja ja katsellen videoita ahmiakseen tietoa oikean lintuhäkin koon valinnasta tai lajikohtaisista eroavaisuuksista.
Periksiantamattomuuden lisäksi Tekla sanoo vahvuudekseen johdonmukaisuuden. Siitä on varsinkin hyötyä, kun kouluttaa papukaijan lentämään oikealle olkapäälle, kulkemaan hihnassa ja tottelemaan käskyjä.
”Minun on vaikea olla sosiaalisissa tilanteissa, koska en tiedä, mitä pitää tehdä tai sanoa. Eläimille yritänkin olla mahdollisimman selkeä, jotta ne tietävät täsmälleen, mitä niiltä odotetaan. En ole hyvä ihmisten kanssa, mutta olen todella hyvä eläinten kanssa.”
Autismikirjon diagnoosi teini-iässä
”Ei ole mikään salaisuus, että olen autismikirjolla, mutta en tuo sitä esiin joka viides minuutti kaikille ja kaikkialla”, Tekla kertoo ja tuijottaa ulos huoneensa ikkunasta.
Hän voi kertoa diagnoosistaan, kun joku kysyy siitä vilpittömästi. Ensin on kuitenkin arvioitava, voiko henkilöön luottaa.
Tekla sai autismikirjon diagnoosin teini-iässä. Hän ahdistui seitsemännellä luokalla – tai oikeastaan vasta näin täysi-ikäisenä hän on ymmärtänyt, että kyse oli ahdistuksesta. Sinä hetkenä se tuntui määrittelemättömänä vellovana pahana olona, joka mylläsi aina edellisenä päivänä ennen kokeita ja paheni aamua kohden.
”Olin kotona kipeänä, vaikken oikeasti ollut kipeä. Ahdisti se, etten ollut lukenut tarpeeksi ja koe tulisi menemään huonosti. Minulla ei ollut sanoja selittää, miten minusta tuntui pahalta.”
Lopulta ahdistuksen taustaa lähdettiin selvittämään terveydenhuollosta. Teini-ikäinen Tekla ei hyppinyt riemusta kuullessaan autismikirjon häiriöstä.
”Olin vähän känkkis siitä, koska olin silloin 13-vuotias. 13-vuotiaat nyt ovat muutenkin aika ärsyttäviä. Kyllä siitä diagnoosista on kuitenkin ollut apua. Tiedän nyt, miksi olen jollain tavalla erilainen.”
Uudet ja yllättävät tilanteet ovat pahimpia
Tekla selvisi pitkään tavallisessa koulussa, kunnes siirtyi kahdeksannella luokalla ahdistuksensa takia erityisluokalle. Luokan oppilaiden ongelmat vaihtelivat laidasta laitaan. Yhteistä kaikille olivat hyvät akateemiset taidot, sen sijaan haasteet liittyivät itse koulunkäyntiin. Aistiherkälle Teklalle pieni erityisluokka rauhallisella vanhustentalolla helpotti ahdistusta.
”Halusin kuitenkin ysillä mennä takaisin entiseen kouluuni, koska hyppy erityisluokalta lukioon olisi ollut liian iso. Erityisluokalla esimerkiksi tunnit olivat vain 45 minuutin mittaisia, eivätkä 75 minuutin kuten tavallisella yläasteella. Jo siirtyminen tavalliselta yläasteelta lukioon on iso muutos.”
Kun peruskoulu päättyi, Tekla kirjoitti lukion hakulomakkeeseen olevansa autismikirjolla. Hän piti tärkeänä, että rehtori ja opinto-ohjaaja tietäisivät diagnoosista jo ennen kuin hän astuisi koulun ovista sisään.
Heti lukion alkuvaiheessa Tekla huomasi, että hänen täytyisi kertoa diagnoosista myös opettajille, muuten edessä olisi ongelmia. Kertomisesta huolimatta yhteydenotot opettajien kanssa olivat väistämättömiä. Teklan mielestä kaikesta pitäisi nimittäin saada vitsailla – toki valiten oikeat tilanteet ja henkilöt. Joidenkin on ollut vaikea ymmärtää Teklan huumoria ja hänen sanomisensa on otettu todesta.
”Kun sanon jonkin vitsin, muut voivat luulla, että yritän mollata niitä. Näin voi tapahtua myös, kun toiset ovat sanoneet jotain, ja yritän kysymällä selvittää, miksi ne ovat tätä mieltä. Siitä tulee usein sellainen huono tilanne, vaikka se ei olisi tarkoitukseni.”
Ristiriitatilanteissa Tekla ei lamaannu, hän kertoo niistä tarvittaessa luotettavalle aikuiselle kuullakseen kolmannen näkökulman. Alaikäisenä hän uskoutui äidilleen, lukiossa hän on pyytänyt apua luokanvalvojalta tai joskus jopa rehtorilta.
”Riippumatta siitä kumpi lopulta on oikeassa, tilanteesta voi oppia. Jos olin itse väärässä, niin voin pohtia, mitä tein väärin. Jos samanlainen tilanne tapahtuu uudestaan, niin voin miettiä, miten voin parantaa käytöstäni, jotta tilanne ei enää toistuisi.”
Koulussa epämiellyttävimpiä ovat olleet hetket, joissa Tekla ei ole tiennyt, mitä tulee tapahtumaan ja mitä häneltä odotetaan. Hän ei esimerkiksi viihdy koulun joulujuhlissa tai kirjamessuilla.
”Ahdistun helposti, jos pitää vain lillua jossain ja en tiedä, miksi, kenen kanssa ja kuinka pitkään. Se voi olla minulle tosi hankala paikka.”
Teklalla ei ole ollut juurikaan kavereita koulussa, mikä ei ole liiemmin haitannut. Lounaalla hän voi kyllä istua luokkakavereidensa kanssa, mutta livahtaa pois paikalta, jos pöytään istuu yllättäen uusi henkilö, joka ei ole aikaisemmin liikkunut samassa porukassa.
”Jos tilanne on minusta epämukava, on minun vastuullani poistua siitä. Se toinen saa totta kai istua, missä se haluaa. En ikinä ala vaatia muilta, että niiden on toimittava tahtoni mukaan.”
Mukautuksia yo-kirjoituksissa
Kun Teklan täytyy keskittyä, hän ei voi sietää ulkopuolisia ääniä, kuten vierustoverin kannettavan tietokoneen näppäimistön naputusta, yskähdyksiä tai kaikista pahinta – hyräilyä. Hänellä on lähes aina mukana rakennustyömaillakin käytettävät Peltor-kuulosuojaimet, mutta välillä nekään eivät auta. Riittää nimittäin, että hän vain tietää vieressä seisovan hymisevän.
Aistiherkkyyksien takia Tekla tiesi heti lukioon mennessään tarvitsevansa mukautuksia yo-kirjoituksissa. Hän haki ylioppilaslautakunnalta mahdollisimman varhaisessa vaiheessa lupaa tehdä kirjoitukset omassa huoneessa. Oma huone mahdollisti sen, että Tekla pystyi kirjoitusten aikana nousta seisomaan tai halutessaan istua lattialle. Kaikista tärkeintä oli, että huoneessa ei ollut ketään muita valvojan lisäksi, joten aistiärsykkeet olivat minimissä.
Ylioppilaslautakunnalta Tekla sai luvan ottaa kirjoituksiin mukaan myös Latten, puolitoistavuotiaan labradorinnoutajan, jonka Tekla on itse kouluttanut avustavaksi koiraksi. Latten läheisyys auttaa Teklaa rentoutumaan stressaavassa hetkessä. Liian kuormittavissa ja hermoja raastavissa tilanteissa Tekla jättää koiran sen sijaan kotiinsa.
”Vaikka Latte on koulutettu, se ei ole täydellinen. Jos tilanne on todella stressaava, niin en halua siihen mitään ekstraa. Pitkän matikan kohdalla tiesin, että tulen tarvitsemaan jokaisen minuutin, joten sinne en ottanut Lattea mukaan.”
Jälkikäteen Teklaa on harmittanut, että hän kirjoitti matematiikan pakollisena aineena.
”Periaatteessa olen ihan hyvä matikassa, mutta pitkä matikka oli kyllä lyönti egooni. Olen kuitenkin tosi yllättynyt, jos en pääse ylioppilaaksi. Worst-case scenario, olen ylioppilas sitten puolen vuoden päästä. Ei se ole katastrofi sekään.”
Kirjoitusten jälkeen Tekla on hakenut yliopistoon kasvatustieteisiin ja tietotekniikkalinjalle. Jälkimmäisen hän valitsi, koska tietokoneet ovat niin loogisia. Jos hän pääsee opiskelemaan, hän asuu kotona isänsä luona opiskelujensa ajan. Valmistuttuaan hän haluaisi kiinnostavan työpaikan, josta saisi sen verran palkkaa, ettei kaupassa tarvitsisi miettiä, riittääkö pankkitilin kate ruokaan vai ei.
Oikeasti hänen tulevaisuuden haaveensa ovat jossain aivan muualla kuin opiskeluissa tai työelämässä.
”Nyt kun mulla on Sammy ja Andy, olen todella tyytyväinen elämääni. Aion kyllä hankkia vielä kolmannen papukaijan, sellaisen pienemmän. Sillä ei ole mikään kiire, ne elää vain 20–30 vuotta.”
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 2/2019
