17-vuotias nuori pohtii omaa yllättäen eteen tullutta muuttoaan opiskelupaikkakunnalle. Hän sai tiedon opiskelupaikasta kesäkuussa ja elokuussa piti jo muuttaa opiskelija-asuntolaan arkipäiviksi. Viikonlopuiksi hän matkustaa lapsuudenkotiinsa bussilla, vaikka bussilla matkustaminen on aina ollut hänelle haastavaa mm. toiminnanohjauksen vaikeuksista johtuen. Opiskelu- ja asuntolapaikan järjestämiseen tarvittavat käytännön toimet jäivät vanhempien hoidettavaksi. Siirtymävaiheen tuki ja tiedonsiirto ei toteutunut peruskoulun ja toisen asteen oppilaitoksen välillä. Nuori kuitenkin käsittelee itsenäistymistään ja tulevaisuuttaan luottavaisin mielin vanhempiensa tukemana.
Mulla tämä itsenäistyminen tuli eteen oikeastaan yllättäen, kun sain opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta kaukaa kotoa. Ensin oli kyllä totuttelemista, perusrutiinit tuntui vaikeilta ja tuli koti-ikävä. Sitten alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Asiat alkoi onnistua paremmin, lähinnä siksi että sain luotua uudet rutiinit asuntolaan ja suunnittelin arkea. Huomasin myös, että sillä oli merkitystä mitä kotona oli puhuttu. Ennen pidin niitä ihan turhina asioina. Siitä oli kuitenkin paljon hyötyä, mitä oli kotona opetettu ja miten asioita neuvottu tekemään.
Vastuun ottaminen tuntui kuitenkin alussa vaikealta ja se ärsytti. Ruuanlaittoon, kaupassa käyntiin ja siivoamiseen kuitenkin tottui. En yritäkään tehdä kaikkea samana päivänä, vaan jaan kotihommia viikon ajalle. Ennen ei tällaisiin asioihin ollut motivaatiota paljoakaan, mutta ensin oli vaan pakko tehdä ja sitten niihin tottui. Sekin, jos jättää vaan asioita tekemättä, niin sehän vaan vaikeuttaa omaa olemista ja lisää stressiä. Olen huomannut, että motivaatio herää nykyään helpommin. Haluan päästä töihin, se motivoi. Nykyään asuntolassa asuminen tuntuu jo ihan perusarjelta.
Omia vahvuuksia ja taitoja on vähän vaikea nimetä. Ruuanlaitto on mulle helppoa ja koulussa olen nopea oppimaan. Ei mulla minkään asian oppimiseen ole vielä mennyt kahta päivää, ehkä kaks tuntia voi joskus mennä. En suunnittele mitään etukäteen, paitsi joskus. Joitakin asioita, kuten ruuanlaittoa olen oppinut suunnittelemaan etukäteen. Silleen, että mitä ruokaa teen minäkin päivänä ja katon päivämäärät ruuista, ettei ne vanhene. Ja muutenkin suunnittelen, moneltako pitää alkaa mennä nukkumaan ja ottaa melatoniini ja pestä hampaat. Iltatoimet tulee tehtyä suunnilleen suunnitelman mukaan, yleensä. En mitenkään erityisen aikaisin mene nukkumaan, mutta olen nukkunut välillä päikkäreitä, jos on tullut nukuttua vaikka alle 7 tuntia.
Omasta mielestä tarvin tukea opinnoissa itsenäisessä suunnittelussa ja jos pitää jostain ottaa itse selvää. Sitten kun suunnitelma on tehty, on helpompi edetä. Pitemmän ajan suunnitelmat ja ohjeet tarvin kirjallisena, muuten ne ei pysy mielessä. Varsinkin semmoiset pakolliset asiat, mitkä ei itsestä tunnu aina tärkeiltä pitää olla paperilla. Jos suunnittelen itselle tärkeitä asioita, ne pysyy muistissa. Jos vaikka työelämässä tulisi ohjeita, että tee sitä ja tee tätä niin muistaisin ne, kun siinä tulee sellainen moodi päälle, että tuo pitää muistaa.
Asuntolassa en tarvitse tukea oikein mihinkään; saan pestyä pyykit, käytyä suihkussa ja pestyä hampaat. Paitsi aamulla heräämiseen, mutta siihen ei ole tukea tarjolla. Poissaoloja mulle on tullutkin sen takia paljon, kun en herää aamulla vaikka yritän!
En valmistautunut peruskoulun loppumiseen, opiskelun alkamiseen ja asuntola-asumiseen kouluviikkojen ajaksi muuten kuin henkisesti. Tiedostin, että asiat muuttuu. Opolta sain peruskoulussa vähän tietoa, mutta ei mua edes kiinnostanut kuunnella. Halusin vaan mennä amikseen. Tiesin suunnilleen, minkälainen se asuntola on, mutta koulusta ei ollut yhtään mitään hajua. Opintojen sisällöstä oli hajua, kun otin selvää niistä ja valitsin itse alan. Tiesin tarkkaan mitä halusin opiskella.
Vanhempien kanssa pohdin jonkin verran opiskelua etukäteen ennen yhteishakua ja opon kanssa juteltiin, ennen kun lähdettiin peruskoulusta. Semmoinen lyhyt keskustelu se oli. Kyllä niistä keskusteluista jotakin apua oli. Pystyn kyllä aika helposti menemään uusiin tilanteisiin tuosta vaan, ehkä se on sitten mun vahvuus. Totun parissa päivässä.
Sitten kun koulu alkoi, olin ensin silleen, että ketä nämä jätkät oikein on? Ja itse koulu oli aika laitosmainen ja iso. Ympäristön muutos ahdisti kyllä alussa. Ja bussimatkat. En myöskään saanut nukuttua, kun ei ollut se oma tuttu huone kotona, mutta nykyään asuntolahuone tuntuu ihan omalta kämpältä ja tyypit solussa omilta hyviltä kavereilta, onneksi.
Lapsuudenkoti tuntuu edelleen omalta kodilta ja asuntola tuntuu omalta kämpältä. Se on semmoinen kämppä, missä asutaan kavereiden kanssa, käydään koulua ja opiskellaan. Mutta kyllä se silti tuntuu nukkumaan mennessä siltä, että tämä on mun huone ja täällä saa olla rauhassa. Silti lapsuudenkodissa saa esimerkiksi sohvalla olla rauhassa ja on semmoinen rentoutuneempi olo kuitenkin. Mutta ei se mitenkään ahdista enää olla asuntolassakaan.
Hyviä puolia asuntolassa asumisessa kouluviikkojen aikana on, että sitten kun menee töihin ja pitää etsiä oma kämppä ja asua siellä, niin suunnilleen tietää mitä se on. Siihen ei sitten tarvi niin paljoa valmistautua.
Olin vasta 16-vuotias siinä vaiheessa, kun piti muuttaa kouluviikoiksi opiskelupaikkakunnalle. Mieluummin tekisi kuitenkin niin, että lähtisi kotoa vasta joskus 18-vuotiaana tai myöhemmin. 16-vuotiaana on vielä aika pieni ja kotona on kuitenkin helppo olla. Osa keskittymisestä ja energiasta menee siihen, että joutuu tekemään ruokaa, vaikkei se hirveästi stressaisikaan.
Aikanaan, joskus täysi-ikäisenä, kun muutan kokonaan pois kotoa ja itsenäistyn, on tärkeintä että rutiinit ovat kunnossa. Pitää esimerkiksi olla satavarma että herää aamulla! Asuntolassa on kuitenkin semmoinen homma, että monetkaan ei herää aamulla ajoissa. Mutta sitten kun asuu itsenäisesti, ei kukaan ole herättämässä. Siellä pitää herätä ja nousta ylös itse.
Raha-asioiden hoitamisessa on kyllä opettelemista vielä. Vuokra, sähkö- ja vesilaskut, netti, vakuutukset jne. Laskujen maksu yleensäkin. Todennäköisesti on semmoinen tilanne, että joutuu pitämään budjettiseurantaa. Netistä löytyy kyllä hyviä pohjia. Toissaviikolla tein semmoisen suunnitelman, että miten saan ostettua mahdollisimman paljon ruokaa asuntolaan. Olen sitten sitä suunnitelmaa noudattanut. Semmoista semihalpaa ruokaa, mutta hyviä aineksia, mistä voi tehdä hyvää itse. Olen huomannut, että kannattaa suunnitella etukäteen kauppaostokset ja muut sellaiset. Opettelemista on myös tarvittavien sopimusten tekemisessä, esimerkiksi vuokrasopimus. Sopimuksetkin on osa sitä taloudellista suunnittelua. Ja pankkiasiat muutenkin. Pitäisi osata varautua myös pahan päivän varalle, vaikka terveydenhuoltomenoihin ja vaateostoihinkin.
Ei voi niin tarkasti tehdä budjettia, että just tulot riittää niihin, vaan pitäisi pystyä säästämään yllättävienkin menojen varalle. Saisi olla säästöjäkin. Pitäisi kai pyrkiä siihen, että tietty elämänlaatu asumisessa toteutuisi. Esimerkiksi ilman tv:tä pystyy elämään, mutta jos haluaa katsoa tv:tä niin olisi ikävää, jos ei olisi siihen varaa.
Netistä hakisin vinkkejä ehkä ainakin muuttoon ja budjetin tekemiseen liittyen ja valmiita pohjia. Aikuistuminen ei kuitenkaan jännitä tai pelota, luottavaisilla mielin olen sen suhteen. Kyllä sitä hengissä pysyy. Asuntolassa olo valmistaa hyvin kotoa pois muuttamiseen, muuten en ehkä haluaisi ikinä kotoa pois.
Vanhempien tuki on kyllä tärkeä, jos ei olisi kotona opetettu mitään nii olisi hankalaa. Ei osaisi tehdä mitään ruokaa tai siivota. Meidän solussa yhtä tyyppiä ei vissiin hirveästi oltu kotona neuvottu, se ei osannut laittaa uunia lämpiämään ja meidän piti opettaa se imuroimaankin. Se oli kyllä tyytyväinen, kun neuvottiin, opetin sen myös tekemään kanaa ja riisiä. Nuudeleita se osasi tehdä.
Kavereilla ja muulla verkostolla on mun mielestä iso merkitys, ei tule niin paljo stressiä kun tietää, että voi kysyä. Osasin kyllä tehdä kaikki perusasiat, tuntui vaan kotona ettei jaksa tehdä. Mutta sitten tajusin jossain vaiheessa, että on vaan pakko. Pyykinpesun, tiskaamisen, imuroimisen, vessan siivouksen ja ruuanlaittoa olen oppinut kotona. Ja tietenkin peruskoulussa köksän tunneilla kanssa. Kyllä niistä on ollut hyötyä, nyt sen huomaa!
